Sisällissota vuonna 1918 kesti neljä kuukautta – taistelu sodan nimestä sata vuotta
Satavuotiaan Suomen itsenäisyyden juhlinnasta on hädin tuskin toivuttu. Nyt ovat edessä toisenlaiset muistelot.
Tammikuun lopussa sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Eri puolilla maata kokoontuvat perinneyhdistykset, joissa muistellaan vuoden 1918 sotaa.
Juhliin kokoontuu vanhempaa väkeä. Jos joku nuori eksyy joukkoon, hänen korvaansa voi tarttua termi, jota perinneväki sodasta käyttää. He puhuvat vapaussodasta.
Sodalle on muitakin nimiä: luokkasota, kapina, vallankumous ja niin edelleen. Nämä nimet eivät kelpaa perinnejuhlien termeiksi. Ne olivat hävinneen osapuolen tapa puhua sodasta.
Kansakunnan kokoinen sotaneuroosi
Sata vuotta sitten haave itsenäisyydestä oli vihdoin toteutunut. Vain vajaat pari kuukautta sen jälkeen ratkottiin, kelle valta maassa kuuluu: kansalaiset tuijottivat toisiaan kiväärintähtäimen läpi.
Alkoi sota, jossa kansakunta jakaantui punaisiin ja valkoisiin. Sota oli likainen. Paitsi toisiaan, sotilaat tappoivat myös siviilejä.
Vaikka sota saatiin kevääseen mennessä päätökseen, tappaminen jatkui silti. Valkoinen voittaja alkoi hävittää punaisia vankejaan. Yli 10 000 punaista ammuttiin tai tapettiin nälkään.
Kaikkiaan sota vaati yli 36 000 ihmisen hengen. Kuolleista viidesosa oli valkoisia, valtava enemmistö punaisia.
Jos nyky-Suomessa joku joutuisi elämään läpi sisällissodan kauhut, hänelle olisi tarjolla terapiaa, debriefingiä ja koko sotaneurooseihin auttava hoito. Sata vuotta sitten lääke oli, että kokemus muotoiltiin uudelleen. Sota sai kauniin nimen: vapaussota.
Samalla alkoi vuosikymmeniä kestänyt kamppailu siitä, kuka muistaa totuuden oikein.
Valkoinen totuus: vapaussota
Termi vapaussota syntyi voittajan loivennusryypyksi moraaliseen krapulaansa. Sodan muistoa oli helpompi sietää, kun sodalle annettiin ylevä motiivi.
– Valkoisten täytyi jollakin tavalla selittää itselleen, miksi sota oli niin julma ja raaka, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä sanoo.
Sota oli likainen molemmin puolin rintamia. Mutta niin kuin sodissa aina – likaisuus pantiin hävinneen syyksi.
Termillä vapaussota on haluttu sanoa, että sodalla torjuttiin punaisten halu sosialisoida Suomi ja muuttaa maa Neuvostoliiton kaltaiseksi kurjuuden yhteiskunnaksi. Moni historioitsija on tosin huomauttanut, ettei punaisia voinut vielä vuonna 1918 innostaa neuvostososialismin ihanne, sillä Neuvostoliitto syntyi vasta myöhemmin.
Hentilän mukaan valkoisten totuus sodasta hallitsi suvereenisti 50 vuotta. Vapaussodasta puhuttiin kouluopetuksesta akateemiseen tutkimukseen asti.
Edes Neuvostoliitolle vuonna 1944 hävitty jatkosota ei horjuttanut vapaussotatulkintaa – vaikka meillä muutoin oltiin toisen maailmansodan jälkeen kieli keskellä suuta siitä, mitä reaalisosialismin vaaroista sai julkisesti lausua.
Sisällissodan hävinneelläkin puolella oli sodalle omat nimensä. Myös niitä käytettiin poliittisin motiivein.
– Äärikommunistit viljelivät omissa yhteyksissään termiä luokkasota. Se sopi hyvin marxilaiseen yhteiskuntateoriaan ja ajatukseen siitä, että sodassa oli kyse omistavan luokan ylivallasta köyhiä kohtaan. Ne sosiaalidemokraatit, joiden mielestä sisällissotaan osallistuminen oli virhe, käyttivät sodasta mielellään termiä kapina, Hentilä sanoo.
Kuohuva 1960-luku: kansalaissota
Murroksen sisällissodan tulkinnassa käynnisti kirjallisuutta harrastava tehdastyöläinen Tampereelta. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin toinen osa ilmestyi 1960.
Linnan romaani purki kaiken sen, mitä termi vapaussota oli rakentanut. Kirja palautti 1918-sodan likaisuuden ja väkivallan muiston. Se toi sodan kokemukseen myös punaisten, hävinneen osapuolen katseen.
– Romaani oli monille porvarillisille piireille suuri järkytys. Varsinkin juuri trilogian toinen osa, joka keskittyy kansalaissotaan, Hentilä sanoo.
1960-luku oli radikalisoitumisen ja vapautumisen aikaa. Muutos ylsi lopulta myös akateemiseen historiantutkimukseen.
– Jokunen yritys selvittää historiantutkimuksessa molempien osapuolten väkivaltaa oli ollut, mutta professoripiireissä ne jyrähdettiin hiljaiseksi. Vasta vuosina 1966-1967 ilmestyivät ensimmäiset akateemiset tutkimukset, joissa sodan väkivaltaa tarkasteltiin tasapuolisesti. Silloin minunkin kielenkäyttöön vakiintui termi kansalaissota, Hentilä kertoo.
Tie Tampereelle: sisällissota
Viimeisin suuri taistelu sodan nimestä käytiin vuonna 1993. Silloin historioitsija Heikki Ylikangas julkaisi teoksensa Tie Tampereelle. Se jatkoi sodan trauman purkamista ja ruoski voittajan kynällä kirjoitettua aiempaa tulkintaa, jossa valkoisten väkivaltaa oli vähätelty.
Tie Tampereelle haastoi tulkinnan vapaussodasta. Ylikangas näki vuoden 1918 tapahtumat köyhän ja vähäväkisen sekä vauraan ja valtaapitävän kansanosan konfliktina, sisällissotana.
Ylikangas tuuletti sodan tulkintaa ja sai siitä kiitosta, mutta myös kovaa arvostelua. Emeritusprofessori Hentilä selittää kirjan saaman kritiikin sen julkaisuajankohdalla. Neuvostoblokki oli juuri romahtanut.
– Neuvostoliiton romahdus aktivoi meillä uusisänmaalliset piirit pitkän hiljaiselon jälkeen. Äkkiä puhuttiin suomettumisesta, juhlittiin talvisotaa torjuntavoittona ja puhuttiin jatkosodasta natsi-Saksasta irrallisena erillissotana. Ajankohta varmaan selittää myös sen, miksi Ylikankaan kirja aiheutti niin suuren vastareaktion, Hentilä arvelee.
Sodan nimet
Vuoden 1918 sodalla on monta nimeä. Osa niistä on poliittisesti värittyneitä, osa on pyrkinyt taas mahdollisimman neutraaliin merkitykseen. Alla näyte nimien kirjosta:
- luokkasota
- punakapina
- kapina
- vallankumous
- veljessota
- kansalaissota
- sisällissota
- vuoden 1918 tapahtumat
vapaussota
Nyky-Suomi ja vuoden 1918 muisto
Riittääkö sata vuotta pyyhkimään kansallisen trauman pois? Joko mennyttä voi katsoa ilman poliittisia intohimoja ja antaa sodalle yhden, yhteisen nimen?
Nuoren polven historiantutkija Marko Tikka Tampereen yliopistosta vastaa kyllä ja ei.
– Minun sukupolveni alle viisikymppisille tutkijoille on selvää, että sodasta käytetään termiä sisällissota. Termiä kansalaissotakaan ei enää kuule akateemisessa keskustelussa. Jokunen iäkäs professori voi käyttää juhlapuheissa muita termejä, mutta silloin on tarkoituskin värittää viestiä yleisön mukaan, Tikka sanoo.
Emeritusprofessori Hentilä ajattelee samoin. Hän muistuttaa kuitenkin, että sisällissotamme traumaa ei ehkä sittenkään ole vielä käsitelty loppuun asti.
Hentilä viittaa viime kevään kohuun Suomen itsenäisyyden juhlarahan kuva-aiheesta. Taiteilija halusi, että kolikon toiselle puolelle tulee kuva, jossa vuoden 1918 sotavankeja teloitetaan.
Kokoomuslainen valtiovarainministeri Petteri Orpo julisti taitelijan näkemyksen mauttomaksi ja pysäytti suunnitteluprosessin (siirryt toiseen palveluun).
Kuvaehdotus ei ottanut millään lailla kantaa siihen, olivatko teloitettavat punaisia vai valkoisia. Taiteilijan mukaan raha olisi esittänyt itsenäistymisestä sananmukaisesti myös kolikon toisen puolen.
– Viime vuosi oli iloinen itsenäisyyden satavuotisjuhla. Nyt sisällissodan tragediasta on sata vuotta. Mielenkiintoista nähdä, millä mielellä ja missä tunnetilassa merkkipäivää nyt muistetaan, Hentilä pohtii.
Phóng viên Harri Palmolahti. YLE-uutiset – 1.1.2018.
